// Jonmeri 33, Kesäloma 2022, Perheveneily, Purjehdus

Matkalla Höga kustenille, osa 2

Maanantaina 4.7. kello soitti Gåshällanilla auringon nousun aikaan klo 4:00. Edellisiltana puhaltanut navakka tuuli oli laantunut ja puhalsi nyt 6 sekuntimetrin voimalla suoraan etelästä. Keli oli siis erinomainen reilun 70 mailin mittaista Selkämeren ylitystä varten. Eväät oli tehty jääkaappiin valmiiksi jo edellisenä päivänä, joten aamutoimien jälkeen irrotimme köydet ja nostimme purjeet.

Aurinko nousee ja matka alkaa. Reittipiste Ulvön edustalle ja menoksi.

Oltiin suunniteltu ylitys siten, että lapset saavat nukkua ensimmäisen kolmanneksen, jolloin matka ei tunnu niin pitkältä ja toisaalta että selvitään yhdellä lämpimällä aterialla. Tämä olikin lopulta oikein onnistunut suunnitelma ja lapset heräsivät vasta kymmenen aikoihin, jolloin Suomen rannikko oli jo painunut horisonttiin. Edellispäivien tuulen jäljiltä merellä oli vielä reilu maininki, joka sai veneen vellomaan siihen malliin, ettei aamupala olisi juurikaan maistunut ennen sitä.

Suomen rannikon tuulimyllyt pysyivät näkyvissä hämmästyttävän pitkään. Rannikon mataluus myös ihmetytti: reilun tunnin purjehduksen jälkeenkin vettä oli kölin alla vain 14 metriä.

Ensimmäiset 4 tuntia päästiin hyvässä sivumyötäisessä tuulessa, lokin näyttäessä jatkuvasti 6-7 solmun lukemia. Päivän aikana tuuli keveni asteittain ja lopulta päädyimme ajamaan koneella vajaan tunnin verran, ennen kuin tuuli heräsi taas. Ruotsia lähestyttäessä tuuli voimistui, mutta kääntyi samalla perän taakse, joka sai veneen taas keikkumaan puolelta toiselle.

Aurinko paistaa ja matka taittuu.

Höga Kusten tuli näkyviin yllättävän kaukaa mereltä, joka loi vaikutelman että kohta ollaan jo perillä. Todellisuudessa matkaa oli jäljellä vielä lähes 20 mailia. Pikkuhiljaa rannikko ja saaret alkoivat kuitenkin kasvamaan ja saimmekin nopeasti varsin hyvän käsitykset alueen korkeuseroista. Näky oli vaikuttava, varsinkin meille Höga Kustenin ensikertalaisille.

Maata näkyvissä!

Ruotsin aikaa vähän ennen viittä kiinnityimme Ulvöhamnin laituriin, jota pidetään Höga Kustenin saariston keskuksena ja nostimme oikean saalingin alle Ruotsin kohteliaisuuslipun. 72 mailin ja 13 tunnin matka oli tapahtumiltaan lopulta melko tylsä ja pitkäveteinen. Autopilotti ohjaili koko matkan ja aikaa vietettiin syömällä, torkkumalla ja lukemalla. Lapset katsoivat pari leffaa matkalla. Emme nähneet päivän aikana merellä yhtään venettä ja plotterin ruudullakin näkyi vain jokunen AIS-kohde.

Tämä oli meidän perheen pisin yhteinen legi ja ensimmäinen varsinainen avomeripurjehdus. Kokemus oli kaikin puolin positiivinen, eikä kukaan tullut matkalla huonovointiseksi, mikä luo uskoa tulevaisuuteen.

Perillä kohteessa

Olimme pitkän purjehduspäivän päätteeksi sen verran väsyneitä, että jaksoimme lähinnä laahustaa rannan ravintolaan syömään hampurilaiset ja sen jälkeen loppuilta meni veneellä pelaillessa ja naapuriveneen miehistön kanssa jutellessa.

Pakollinen laiturikävely suoritettu.

Seuraavana aamuna tuuli kääntyi perän suuntaan, samalla voimistuen reilun kympin tuntumaan. Olimme samassa peräpoijussa suomalaisen Finngulfin kanssa ja äkkiä kävi selväksi, että poiju tulee peräköyttä kiristäessä perässä. Tehtiin pikainen päätös vaihtaa paikkaa, ja kun koko Ulvöhamnin ranta oli yhtä suojaton, teimme vajaan 5 mailin siirtymän naapurisaaren, Mjältön suojaiseen laguuniin.

Saaren korkeus kasvaa – maankohoamisen lisäksi – kivi kerrallaan. Tämä on paikallinen tapa viedä rannan polun varresta kivi mukanaan huipulle.

Mjältön on Ruotsin korkein saari (236 m) ja sen itärannalla oleva Baggviken on varmasti yksi Höga Kustenin upeimpia luonnonsatamia. Sisäänajo oli reilussa aallokossa melko kuumottava; väylä on suhteellisen kapea, mutta satamakirjan mukaan syväystä oli kuitenkin liki 3 metriä. Lahdesta löytyy neljä eri laituria, joihin kiinnitytään peräankkurilla sekä puusauna jota saa lämmittää omatoimisesti.

Panoraama Mjältön huipulta. Keskellä kuvaa näkyy saderintama, joka kasteli meidät.

Käytiin kävelemässä luontopolku, joka vie saaren korkeimmalla laelle. Näkymät olivat huikeat ja muistuttivat Lapin tunturien maisemia. Höga Kusten on viimeisen jääkauden jälkeen kohonnut 286 metriä merenpinnan yläpuolelle ja kohoaminen jatkuu edelleen 8-9 millimetrin vuositahdilla. Jäätiköiden sulamisen seurauksena korkeuserot ovat suuria ja vedet syviä; saarien välissä voi olla vettä liki 100 metriä.

Paluumatka huipulta veneelle oli kilpajuoksua ukkosrintamaa vastaan, jonka lopulta hävisimme. Illalla grillattiin lammasta rannassa.

Illalla Baggvikenin lahdessa vallitsi rauha ja hiljaisuus.

Koska olimme lomalla ilman aikataulua, päätimme jäädä Baggvikiin vielä toiseksi päiväksi. Löysimme saaren länsirannalta vähän vahingossakin upean hiekkarannan, jonne rakensimme lasten kanssa hiekkalinnan. Helposti saatiin päivä kulumaan hiekkaleikkien merkeissä!

Oma hiekkaranta!

Seuraavana päivänä suunnattiin veneen keula pohjoiseen Trysundan saarelle (10 NM), jota on jossain opuksissa kehuttu Ruotsin kauneimmaksi saareksi. Absoluuttinen totuus jää varmasti jokaisen arvioitavaksi, vaikka olihan saari tosi idyllinen. Satama oli melkolailla täynnä, mutta saatiin vielä suhteellisen hyvä paikka laiturista. Rannasta löytyy pieni puoti ja huoltorakennus, jossa oli vessat, suihkut ja tiskipaikka.

Trysundan pieni kylä ihastuttaa.

Saaren itärannalta löytyy valkea hiekkaranta, mutta se hienoin ranta sijaitsee etelärannallta. Saimme Mjältössä vaasalaisilta veneilijöiltä vinkin paikasta, muuten emme sitä olisi välttämättä osanneet etsiäkään. Jääkauden jälkeen sulamisvedet ovat syöneet kallioihin upeita uurteita ja veden mukana rantaan on kasautunut paljon kiviä, jotka meri on vuosituhansien aikana jauhanut ja hionut aivan pyöreiksi. Ja prosessi jatkuu edelleen, kun maininki lyö aavan meren äärellä olevan saaren rantaan ja jatkaa kivien pyörittämistä pitkin rantapenkkaa.

Trysundan etelänpuoleinen kiviranta.

Tämä on muutenkin huomionarvoista Höga Kustenilla, ettei saarien edustalla ole suojaavaa ulkosaaristoa, ja kun alueella tulee, aallokko ja merenkäynti nousee äkkiä. Suomalaiseen saaristoon tottunut purjehtija saattaa tässä kokea pienoisen yllätyksen. Vaasalaisten kanssa jutellessa oivalsimme myös kuinka lähellä Höga Kusten onkaan, jos veneen kotisatama on Merenkurkussa. Matkaa kertyy alle sata mailia, kun taas Saaristomerelle tulee matkaa pitkälti kolmatta sataa mailia, vieläpä suhteellisen tylsää länsirannikkoa pitkin. Siinä mielessä ei ollutkaan ihme törmätä viikon aikana useisiin suomalaisveneisiin, jotka olivat kotoisin Merenkurkusta tai Perämereltä.

Kokka kääntyy

Trysundassa vietettiin yksi yö, jonka jälkeen suuntasimme takaisin etelään. Näin ollen Trysunda jäi reissun pohjoisimmaksi paikaksi. Emme edellisellä kerralla ehtineet kiertää ollenkaan Ulvöhamnia, joten halusimme palata sinne vielä – ja onneksi palasimme! Ulvön kapea rantakatu ja sen varrella olevat sympaattiset talot ovat ruotsalaista saaristoydillyä parhaimmillaan.

Ulvöhamnin kylälaituriin kiinnitytään peräankkurilla. Koukku kannattaa jättää melko kauas, sillä vettä on pitkälle toistakymmentä metriä.

Tällä kertaa emme menneet hotellin rantaan, vaan kaupan edessä olevaan kylälaituriin. Se oli oikein rauhallinen ja sen vierestä löytyi suihkut ja vessat, sekä niin – kauppa. Käveltiin ylös luotsikalliolle, josta oli hienot näkymät satamalahdelle ja toki myös aika paljon kauemmaskin. Lapset kävivät uimassa hotellin edustan uima-altaassa ja illan kruunasi erinomainen kolmen ruokalajin illallinen rantakadun varrella olevassa Ulvöbyn Cafe&Bistro -ravintolassa.

Seuraavana päivänä ajelimme koneella lyhyen matkan Norrfällsvikeniin. Seuraavaksi yöksi oli luvattu sateita ja voimistuvaa pohjoisen puoleista tuulta, jolle Norrfällsvikenin suojaisa lahti tarjosi mainion suojan. Paljon muuta paikka ei sitten tarjonnutkaan, paitsi humalaisia ruotsalaisia karavaanareita. Ilmankin olisimme pärjänneet.

Norrfällsvikenin laituri tuli illan mittaan täyteen. Meidän edessä ollut saksalainen Class40-pursi keräsi paljon katseita ja fendarinpotkijoita.

Luvatut sateet saapuivat, mutta tuulet jäivät ennakoitua kevyemmiksi. Niinpä suuntasimme seuraavana aamuna etelän suuntaan ja kohti Häggvikiä. Koukkasimme matkalla Bönhamnin kautta, josta otimme lasten yllätykseksi kyytiin Mummin ja Papan, joiden piti alunperin lähteä Höga Kustenin retkelle mukaan omalla veneellään. Lähtö kuitenkin peruuntui viimehetkellä, joten niinpä he päräyttivät paikalle asuntoautollaan. Nuorempi lapsista ihmetteli hetki ennen satamaa, että ”onpas nuo Mummin ja Papan näköisiä… Hetkinen – ne on Mummi ja Pappa!”. Jälleennäkemisen riemu oli melkoinen.

Ikoninen Högbondenin majakka on yksi Höga Kustenin kuuluisimmista nähtävyyksistä.

Kiersimme veneellä Högbondenin ulkopuolelta ja purjehdimme kevyessä myötätuulessa kohti Häggvikiä, jonne johtava väylä on itsessään jo näkemisen arvoinen. Satama on sellaisen pussin perällä, ettei sinne sovi mitkään tuulet. Varsinainen hurricane hole.

Rantoja kolmessa polvessa – keskimmäinen kameran takana.

Isovanhemmat hakivat asuntoauton Bönhamnista ja parkkeerasivat sen Häggvikin satamaan. Grillattiin porukassa ja syötiin sitloodassa. Mennyt kesä oli siinäkin mielessä mahtava, että söimme ulkona sitloodassa useammin kuin koskaan aikaisemmin.

Seuraavana aamuna lähdimme ajoissa tutustumaan Mannaminnen ulkoilmamuseoon. Paikkaa on vaikea kuvailla muilla sanoin, kuin hyvin erikoinen. Rakennukset itsessään ovat jo näkemisen arvoisia, mutta niiden sisään kerätyt kokoelmat hämmästyttävät ehkä vielä enemmän. Nuorison mieleen oli Draken-hävittäjä, jollainen tietysti löytyy jokaisesti museosta – lukuisten raitiovaunujen lisäksi.

Hämmentävä Mannaminne.

Museovierailun jälkeen ulkoistimme miehistön asuntoauton kyytiin ja ajelimme Vaimon kanssa kaksistaan Lövvikiin, jossa olikin sitten saapuessamme jo vastaanottokomitea valmiina. Käytiin paikallisessa ravintolassa syömässä oikein mainiot Wieninleikkeet, ja ravintolassa paljastui myös Ruotsin kansallisaarteen eli Tomas Ledinin yhteys Höga Kusteniin. Nyt tiedämme tämänkin.

Höga Kusten -silta on 1800 metriä pitkä ja sen betoniset pylonit kohoavat 182 metrin korkeuteen vedenpinnasta.

Seuraavana päivänä vilkutimme heipat Mummille ja Papalle, jotka jatkoivat matkaa kohti Uumajaa ja sieltä koti-Suomeen. Me suuntasimme Höga Kusten -sillan kautta Härnösandia kohti, josta alkoi sitten varsinainen kotimatka. Siitä lisää seuraavaksi.