Tämän kesän lomapurjehdus suuntautui Ruotsin itärannikolle, tarkemmin ottaen Korkearannikolle eli Höga kustenille, jonka uniikki saaristo kuuluu UNESCOn maailmanperintöluetteloon. Alueelle luonteista on suuret korkeuserot; korkeat saaret ja syvät vedet. Siis jotain ihan muuta kuin kotoinen Saaristomeremme.
Ajatus Höga kustenista heräsi pari vuotta sitten ja viime talvena suunnitelma alkoi konkretisoitumaan, kun laitoin Ruotsin itärannikon merikortit (Bottenhavet Norra ja Bottenhavet Södra) ja satamakirjan tilaukseen. Lueskelin talven pimeinä iltoina eri matkakertomuksia ja blogeja alueesta ja yritin hahmottaa missä kannattaisi käydä ja kuinka paljon reissuun tulisi varata aikaa. Höga kustenin alue rajautuu etelässä Härnösandiin ja pohjoisessa Örnsköldvikiin, ja etelään tullessa rannikko tosiaan muuttuu melko radikaalisti heti Härnösandin jälkeen. Saaristo on siis kokonaisuudessaan vain noin 50 mailin pituinen.
Svenska Kryssarklubbenin Norrlandskust-kirja osoittautui erittäin hyödylliseksi, niin suunnitteluvaiheessa kuin itse reissussakin. Partiolaisten Pohjanlahden kirjassa on myös listattuna alueen satamia ja se näytti hyvältä, kun selailin naapuriveneen kirjaa kesällä Ulvössä.
Matka alkaa – kohti pohjoista
Jo karttaa katsomalla huomaa, että Taalintehtaalta on Höga kustenille pitkä matka. Vaihtoehtona on mennä esimerkiksi Isokarilta suoraan Selkämeren yli Härnösandiin, jolloin matkaa kertyy reilut 140 mailia, tai sitten voi purjehtia Suomen tai Ruotsin rannikkoa pitkin ylös, jolloin matkan voi jakaa lyhyempiin legeihin.
Me päädyimme purjehtimaan Suomen länsirannikkoa ylös ja takaisin tultiin puolestaan Ruotsin itärannikkoa pitkin. Aikaa reissuun oli varattu neljä viikkoa, joka riitti kyllä hyvin, mutta viideskin viikko oltaisiin helposti saatu matkalla kulumaan. 30-40 mailin legeillä matkoihin kuluu yllättävän paljon aikaa, joten kannattaa varata matskustamisen lisäksi riittävästi aikaa alueeseen tutustumiseen.
Meidän kesälomat alkoivat juhannuksesta ja perjantaina 24.6. suuntasimmekin ensin venekerhon saareen viettämään rentoa juhannusta hyvässä seurassa. Lauantaina sitten aloitettiin matka pohjoisen suuntaan. Edelleen oli mahdollista mennä joko Ruotsin tai Suomen rannikkoa pitkin, mutta sääennusteet suosivat Suomen rannikkoa. Teimme matkaa melko maltillisin legein osaksi siitäkin syystä, että halusimme nähdä Suomen länsirannikon satamia, joista monet olivat meille uusia.
Stora Kroköstä reitti vei ensin Stenskäriin (23 NM), sitten Parattulaan Laura Peterzenille (37 NM), sieltä Isokarille (19 NM) ja seuraavaksi Kylmäpihlajalle (29 NM), jota pohjoisempana emme olleet aikaisemmin käyneet (poislukien vanhan veneen siirtopurjehdus Haaparannasta Teijolle vuonna 2011). Rauman Kylmäpihlajalta mentiin Luvian Laitakarille (21 NM), jossa saatiin köydet kiinni juuri ennen ukkoskuuroa. Hetken aikaa tuuli ihan tosissaan ja vettä tuli kuin aisaa, mutta illasta tuli kuitenkin hieno. Käytiin syömässä Bar Purjeessa ja saunassa Merihelmessä. Satamassa oli muutama vene, jotka olivat matkalla pohjoisesta etelään. Heiltä saatiin hyviä vinkkejä ja suosituksia minne pysähtyä matkalla pohjoiseen.
Seuraavana päivänä matka jatkui Merikarvian Krookkaan (36 NM), joka sekin osoittautui toimivaksi ja kivaksi paikaksi. Kunnan kivinen vierasvenelaituri oli kokonaan meidän käytössä ja 24 tunnin pysähdyksen saa vielä tehdä ilmaiseksi. Rannasta löytyi siistit vessat ja suihkut ja kävelymatkan päästä kalasavustamo ja kauppa. Keli oli edelleen helteinen, ja kun vesikin oli puhdasta, niin lapset uivat ja painivat SUP-laudan kanssa varmaan pari tuntia. Kesää parhaimmillaan.
Krookasta jatkettiin Kristiinankaupunkiin (31 NM), jossa kuunneltiin intuitiota ja päädyttiin länsipuolelle kaupungin rantaan itäisen hotellin laiturin sijaan. Aavistus osui oikeaan sillä erotuksella, että yöllä kuunneltiin kolmeen asti venenaapurin (puomin päällä seisten esitettyä) tunteikasta tulkintaa Stand By Me -biisistä. Samalla jännättiin putoaako isäntä puomin päältä – ei pudonnut. Itse kaupunki sen sijaan ihastutti meidät vanhoine puutaloineen ja pienine kujineen. Syötiin ehkä kesän parhaat pitsat Gastrossa ja bunkrattiin aluksen ruokakaapit taas täyteen.
Jatkoimme seuraavana päivänä vieläkin pienempään kaupunkiin eli Kaskisiin (14 NM), joka on asukasluvultaan Suomen pienin kaupunki. Tähän asti tuulet olivat olleet pääosin myötäisiä ja hyvin kevyitä, jopa siinä määrin että miltei joka päivä tuuli kuoli jossain kohtaa matkaa, mutta matkalla Kaskisiin päästiin nauttimaan reippaasta 10 m/s avotuulesta.
Kaskinen näyttäytyi meille uinuvana pienoiskaupunkina, jonka 1760-luvulta peräisin oleva ruutukaava muistutti vanhasta loistokkuuden ajasta, mutta josta aika on ajanut ohi aikoja sitten. Kaupunki on aikanaan vaurastunut sataman ja hyvien meriyhteyksien ansiosta. Myöhemmin 1900-luvulla siellä oli merkittävää puu- ja metsäteollisuutta, mutta sittemmin kaikki nämä tuntuu kadonneen. Jäljellä on suuri teollisuussatama, johon johtaa 9,0 metrin väylä ja jota junarata edelleen ruokkii. Vierasvenesatama puolestaan oli pieni ja sympaattinen, ihmiset ystävällisiä, mutta kaikki oli vähän rapistunutta.
Seuraavana päivänä tarkoituksena oli pidellä tuulia Kaskisissa ja purjehtia sitä seuraavana aamuna aikaisin Selkämeren yli Ruotsin puolelle. Mutta jatkoimmekin välipäivän sijaan matkaa vielä pohjoiseen Gåshällanin luontoasemalle (15 NM), josta olimme matkalla saaneet suosituksia useammalta veneilijältä. Suosituksille saatiin katetta ja paikka osoittautui upeaksi ulkosaariston saareksi, aivan Selkämeren laidalla.
Päivän aikana tuuli lujaa, mutta saari tarjosi tuulelle hyvän suojan – ainoastaan maininki pääsi kiertämään vähän ikävästi saaren ympäri. Gåshällan on osa Osuuskunta Aurinkoreitin (Solrutten) ylläpitämää Merenkurkun satamaverkostoa ja ehdottomasti käynnin arvoinen kohde. Saarelta löytyy luontoasema ja sauna, jota saa lämmittää omatoimisesti – toki maksua vastaan.
Matkaa Hiittisistä Gåshällanille kertyi 225 mailia ja yhdeksän päivän keskiarvo oli vaatimaton 25 mailia päivässä. Gåshällanilta olisi voinut jatkaa vielä eteenpäin Vaasan edustan Rönnskäriin, joka olisi lyhentänyt Selkämeren ylitystä vielä reilulla kymmenellä maililla. Mutta kun tuuli näytti kevenemisen merkkejä ja suuntakin oli suosiollinen, laitoimme seuraavana aamuna kellon soimaan neljältä ja suuntasimme Ruotsin puolelle. Siitä lisää seuraavaksi.