Blogi on viettänyt talven horroksessa, mutta näin kevään kynnyksellä on mukava palata vielä hetkeksi viime kesän tunnelmiin.

Edellisessä postauksessa jäätiin Länsmansgrundetiin, josta matka jatkui (11.7.2018) länteen kohti Djupvikeniä. Tuuli oli kevyt ja se tuli idästä. Emme suunnanneet suoraan länteen, vaan kuljimme vaihtoehtoista maisemareittiä pitkin.

Ahvenanmaan pohjoispuolella on useampiakin ”vuonoja”, joiden rantoja reunustaa jyrkkänä kohoavat kalliot. Maisemat ovat erikoisia, eikä korkeuseroista saa valokuvia katsomalla mitään käsitystä. Tuulen ollessa sopiva, pääsimme purjehtimaan yhden pohjoiseen avautuvista vuonoista molempiin suuntiin.

Djupviken

Kävimme Djupvikenissä edellisen kerran kesällä 2015. Silloin pysähdys oli pikainen, kun tuulista johtuen jouduimme jatkamaan matkaa jo seuraavana päivänä. Tällä kertaa ajatuksena oli olla paikallaan pari päivää ja käydä rauhassa kiertämässä luontopolku. No, rauha on lasten kanssa subjektiivinen käsite.

Djupvikenin lahden perältä lähtee noin kuuden kilometrin mittainen luontopolku, joka johtaa Geta-vuoren juurella olevalle ravintolalle. Reitti on menomatkalla nousujohteinen, mutta silti helppokulkuinen ja pääsääntöisesti hyvin merkitty. Maisemat ovat huikean hienot, ja paikoitellen mieleen tulee Lapin tunturit ja erämaat.

Ravintolalta takaisin Djupvikeniin käveltäessä reitti on tasaisempi ja sieltä löytyy myös ne näkemisen arvoiset luolat ja kallioleikkaukset. Tarina kertoo, että Krimin sodan aikana paikalliset piilottivat ruokaa ja piileskelivät venäläisiä näissä samoissa luolissa.

Enskär

Kahden yön pysähdyksen jälkeen nostimme ankkurin ja jatkoimme matkaa länteen kohti Signilskär-Enskäriä. Tämä Ahvenanmaan läntisin saariryhmä on ollut aikanaan tärkeä osa Ahvenanmaan ja Ruotsin välistä postiliikennettä.

Eteläinen Signilskär ja sen lintuasema ovat omiaan kevät- ja syysmuuttojen seurantaan. Pohjoinen Enskär oli vielä muutama vuosi sitten Rajavartiolaitoksen hallussa, mutta vuonna 2017 se siirtyi Eckerön Veneseuran hoteisiin. Merivartioaseman jäljiltä saaressa on tukeva (ja korkea) betonilaituri. Satamasta löytyy kymmenkunta poijua, jotka oli ilmeisesti asennettu viime kesänä. Rannasta löytyy kierrätyspiste ja muutama sähkötoiminen vessa, mutta muuten saarelta ei palveluja löydy. Toisaalta eipä satamassa ollutkaan meidän lisäksi kuin kaksi ruotsalaista venettä, mikä sopi kesäloman teemaan oikein hyvin, #erakoituminen.

Seuraavana päivänä suunnattiinkin taas sivistyksen pariin, kun keula käännettiin kohti Käringsundia.

Käringsundissa uitiin ja nautiskeltiin helteestä, ja seuraavana päivänä käytiin (satamamaksuun kuuluvalla) mini-risteilyllä. Käringsundin satamasta on vajaan kilometrin kävelymatka Eckerön laivasatamaan, josta kesäaikaan lähtee Eckerö Linen laiva kolmesti Ruotsin Grisslehamniin. Risteily kestää noin neljä tuntia ja siinä saa lasten kanssa ihan kunnon risteilykokemuksen.

Helteet veivät hetkeksi tuulet, joten jääkaapin pohjan näkyessä suuntasimme seuraavana päivänä moottorin voimalla Maarianhaminan itäsatamaan. Meri oli rasvatyyni, mikä toi pintaan suuret levälautat. Veneen keula halkoi paikoitellen paksuakin leväpuuroa, mikä on muuten niin kauniissa saaristossamme surullinen näky.

Helteiden jatkuessa, loman loppua leimasi tänäkin vuonna uimakelpoisten vesien etsintä. Siitä lisää taas seuraavassa postauksessa (johon ei toivottavasti mene puolta vuotta).